Kesä on vierähtänyt nopeasti, ja nyt kun Piipatti alkaa jo kehittelemään seuraavaa juoksuaan, on hyvä aika muistella pentusia.

Tuntuu että siitä on ikuisuus kun meillä oli talo täynnä pentuja. Ensimmäisenä luovutuspäivänä jouduimme hyvästelemään pikkupoika kolmosen eli Larkinin, joka nykyisin tottelee nimeä Ruben, nelospoika Laruksen eli Kuman, tyttö Lumian eli Karan sekä ykköspoika Laukurin eli Kodan. Mustapoika Laelin, joka nykyisin tunnetaan nimellä Laku, saimme pitää vielä seuraavaan päivään. Luovutuspäivä otti koville meillä kotijoukoilla, Pii sen sijaan ei vaikuttanut olevan tilanteesta ollenkaan huolissaan, vielä. Yhden vuorokauden saimme sitten kokeilla elämää kolmen koiran kanssa, ja vaikka pentulan tyhjenemisestä tulikin suru puseroon niin hyvin nopeasti tuli myös selväksi, että oli oikea päätös olla pitämättä yhtäkään pentua. Pii tosin oli Lakun lähdettyä asiasta aivan toista mieltä ja oli varsin surkeaa katsottavaa kaipaillessaan ja etsiskellessään pentujansa. Parissa päivässä tilanne onneksi rauhottui, mutta siinä kohtaa olisi toivonut voivansa sanoa pentunsa upeasti hoitaneelle äitikoiralle edes yhden lauseen niin että se sen ymmärtäisi... Kesän aikana olemme saaneet kuulla pikkuisten pärjäävän uusissa kodeissaan hienosti ja jännityksellä odotammekin minkälaisia koirakansalaisia karvapalleroista kasvaa! Pentujen omat sivut löytyvät Piiparipojan kennelin sivuilta.

Piin toivuttua menetyksestä se palautui nopeasti omaksi itsekseen. Pentujen myötä tullut aikuistuminen olikin vain tilapäistä ja nyt pikkurouvasta on vaikea uskoa että vielä pari kuukautta sitten se oli vastuuntuntoinen suurperheen äiti. Viimeisetkin rippeet sen aikuisesta olemuksesta ovat rapisseet pois putoavan turkin myötä ja nyt kun se on kaljuimmillaan, saamme viikoittain vakuuttaa vastaantulijoille että ei, se ei ole pentu ja kyllä, se on lapinkoira. Alla tuore kuva kesälomalta Jurmosta - ikuinen kakara.